13.9.2015

Fuksiviikot ohi!

Nyt on kaksi viikkoa takana täällä lappeen Rannassa! Fuksiviikot ovat ohi ja ehkä ihan hyvä vain... Yöunet ovat jääneet vähiin, jalat ovat sohjona kaikesta menosta ja meiningistä ja näin totisen opiskelun alkaessa sairastuin flunssaan.


Totta tosiaan pikku hiljaa alkoi itsellä tulemaan viikon aikana seinä ja väsy vastaan. Alkuviikko meni vielä rauhallisesti. Maanantain pelattiin lentopalloa kiltojen välillä, jota olinkin kaivannut, liikuntaa kaiken tuon rellestämisen keskellä, ilman alkoholia, hyvien yöunien kera. Fuksien tuntomerkki, fuksilakki, valmistettiin tiistaina. Aluksi hirvitti ajatus tuhota oma lakki täysin, ja varmaan hirvittäisi edelleen jos en olisi sitä aikoinaan ilmaisena saanut. 



En oikein tiedä mitä kertoisin näiden kuvien lisäksi, muuta kuin että, kelit ovat olleet mitä mahtavampia! Keskiviikkona oli fuksisuunnistusta auringonpaisteessa, torstaina vilustuin revontulien räiskeessä fuksipromootiossa, jossa minusta tuli oikea Pelletin fuksi, kun painoin vedellä täytetyn lakin päähäni Saimaan rannassa bokserit jalassa yön pimeydessä. Vilustuin siitä, vituttaa edelleen!
Perjantain Saimaa Sunset festivaaleissa kylvettiin taas auringonpaisteessa ja kuunneltiin Beats & Stylesia ja Kuningasideaa! 

Olen myös pohtinut asuntoani aika ahkerasti. Tämähän ei ole Skinnarilassa, yliopiston naapurissa, vaan joudun polkemaan kouluun ja iltarientoihin kolme kilometria suuntaansa. Hyvä puoli siinä on, se että saan oman rauhani silloin kuin haluan, huonona se että täällä on vähän liiankin hiljaista ja muiden lähtiessä kotiin aamuyöstä, odottaa minua vielä kuntoilu pimeydessä. Kauppaankin on aina se pienoin matka. Yksityisenä asuntona tämä on myös kalliimpi kuin LOAS:in tarjoamat opiskelijaboksit, joten siitäkin pientä miinusta, mutta jospa sen kestää, sillä muutenhan tässä ei ole mitään vikaa. Säästyn muiden opiskelijoiden melulta, kasvatan kuntoani ja katselen auringonlaskuja tunnin pidempään kuin muut joka ilta. 

Hieman on väsynyttä kirjoitusta tällä hetkellä. Huomenna on aamun kello kasista ilta seitsemään koulua yhteen putkeen, enkä tosiaankaan tiedä kuinka selviän siitä... Kemia ja matematiikka tuntuvat ylitse pääsemättömiltä. eikä nuo muutkaan aineet yhtään helpoilta vaikuta. Pitäisi vain jaksaa opiskella ja lukea, mutta kun ei ole rutiinia niin vaikeaahan se on.
Mutta nyt alkaa ehkä se oikea arki ja pääsee jonkinlaiseen päivärytmiin. Valokuvia tuli hei mahdollisesti ekaa kertaa niin paljoa etten kehdannut kaikkia valita tähän viestiin! Jotain on tapahtumassa tässäkin blogissa!
-Sampo-

4.9.2015

Minustako Teekkari?

Armeija päättyi miten päättyi. Palasin kotiin lepäämään ja parantamaan itseäni. Kuitenkin edessäni oli jo seuraava este tai mahdollisuus. Muutto Lappeenrantaan ja opiskeluiden aloitus tuntui kyllä enemmänkin vuorelta, jonka ylitse minulla ei ole asiaa mennä. Oli elokuun puoliväli, eikä minulla ollut tiedossa asuntoa, opiskelutukia tai ylipäätään opiskelijanumeroani tai todistusta siitä että olisin ylipäätään valittuna kyseiseen opinahjoon, sillä onnistuin nekin kadottamaan ennen armeijaan lähtöä...

Niin se viime viikon lauantai kuitenkin lähestyi ja yhtäkkiä huomasin kantavani tavaroitani peräkärrystä kohti valtavan kerrostalon 9. kerrosta Huhtiniemessä. Asunton hankinta oli haastavin osa valmistautumista, sillä minulla ei ollut minkäänlaista saumaa saada LOAS:in eli Lappeenrannan opiskelija-asuntosäätiön kautta itselleni soluasuntoa, koska olin 1,5 kk myöhässä. Viimeisen viikon aikana kävin kolmesti kolmen tunnin ajomatkan päästä katsomassa itselleni yksiötä tai kaksiota ja lopulta viimeinen kerta toi sen toivotun tuloksen. Pääsin vuokralle 24,5 m2 kokoiseen yksiöön seudun korkeimman rakennuksen korkeimmasta kerroksesta. Maisemat te näättekin alta.


Lauantaina piti kuitenkin vielä palata takaisin Klaukkalaan, sillä sain asuntooni sähköt vasta maanantaina kello 8.00. IKEAssakin oli vielä käytävä toisen kerran sillä tavaroiden sijoittelu tuossa huoneessa on senttimetreistä kiinni tällä hetkellä. Mutta loppujen lopuksi kaikki tähän mennessä kokoamani kalusteet ovat mahtuneet sisään.


Asunnon lisäksi opiskelukin pelotti minua. Oikeastaan opiskelijaelämä, vaikka se oudolta ehkä kuullostaakin. Moni on varmaan tietoinen tekniikanopiskelijoiden eli teekkareiden railakkaasta menosta ja juhlinnasta. Itsehän olen vasta fuksi, eli ensimmäisen vuoden opiskelija joka kastetaan vappuna sitten teekkariksi jos olen teekkarikasteen arvoinen. Ja kuten useat kavereistani tietävät en ole mikään juhlinnan ammattilainen, en edes puoliammattilainen. Tai sitten juhlin eri painosarjassa kuin muut sillä en juo alkoholia tai jos juon niin ne pari muutamaa hassua.

No ensimmäiset viikot yliopistolla ovat fuksiviikot, joista toinen on jo vietetty. Maanantaina aloitettiin juhlinnalla, tiistaina oli vuorossa fuksiolympilaiset ja keskiviikkona SuitUp- partyt paikallisella klubilla. En ole nauttinut viikon aikana pisaraakaan alkoholia. En ole pystynyt, enkä ole juhannuksen tapahtumien jälkeen halunnutkaan, sen verran sattui...
Olen nyt siis pyörinyt ja hyörinyt mukana ja jumalattoman hauskaa on ollut, mutta silti mieltä kaivaa se pieni erillaisuus mikä minun ja muiden välillä on. Vaikkei sitä päällepäin näkisikään ja vaikka juhlisin kovempaa kuin muut, nousee asia väkisin esille iltariennoissa. Mutta anyways, nyt takana on viisi päivää mahtavaa menoa ja eiköhän tähän kaikkeen sulaudu mukaan omalla tyylillään.

Onneksi oma kilta eli Pelletti on täynnä loistoporukkaa, joiden kanssa juttu luistaa. Meitä on sen verran vähän, että ensimmäisen viikon jälkeen on saanut mahdollisuuden tutustua miltei jokaiseen. Muutos auttaa myös se, että niin moni kiltalainen tai tuttu lukiosta asuu aivan vieressä. Ei tarvitse kuin viesti laittaa ja poppoo on kasassa! Lappeenrannassa kyllä kaikki tarvittava on muutenkin todella lähellä ja ihana polkupyöräni onkin viilettänyt ympäri kylän katuja melkoista vauhtia. Yliopistolle ajaa kotoa sen 10 minuuttia.

Mutta! Alku on ollut lupaava ja kaikki on sujunut miltei täydellisesti! Toki pyykinpesukone ja ruokakauppa ovat vielä tuntemattomia käsitteitä, mutta eiköhän nekin tule maanantaina vastaan. Huomaan myös että olen sopeutunut paikkaan, kun puheeseeni on ilmestynyt itsestään sanat mie ja sie. Myönnän, onhan se kova pala purtavaksi.

Pakko vielä todeta että näitä kirjoituksia on tullut ihan liian harvoin ja näistä tulee tälläisia ihmeellisiä sillisalaatteja ilman mitään erityistä merkitystä, mutta jospa se tästä nyt taas alkaisi tahti paranemaan!

-Sampo-

2.8.2015

Taistelussa kaikkensa antaneet...

Lähdin armeijaan samalla innolla kuin ranskalaiset ensimmäiseen maailmansotaan! No ei vaiskaan. Oikeasti lähdin ihan kohtuu hyvillä mielin, eikä minulla ollut mitään asiaa vastaan. Tulevaisuuden suunnitelmat näyttivät selviltä ja opiskelupaikat olivat hanskassa. Kaikki ei kuitenkaan sujunut ollenkaan niin kuin olin toivonut ja nyt tuloksena on se, että istun tässä penkillä tällä hetkellä täysin toimettomana.

Ensimmäiset kaksi viikkoa armeijassa olivat raskaita minulle. Ei se tekeminen tai siellä oleminen, ne eivät niin sanotusti hajottaneet ollenkaan. Minun kohdallani hajotti tekemättömyys tai siitä koituva vaiva. Maanantaina 6.7 kun saavuin Kouvolan sademetsiin pyöri minulla mahassa, ruoka ei maistunut lainkaan tai tuli välittömästi ulos kehostani. Olotilani heikkeni stressaavien ensimmäisten neljän päivän aikana ja torstaina oltuani täysin loppu varsinkin henkisesti hakeuduin lääkäriin. 

Toukokuussa leikatut jalkapöytien eksostoositkin alkoivat vaivata päivä päivältä enemmän kävellessä, marssiessa tai juostessa. Lääkärireissun tuloksena oli viiden päivän "vapautus" eli käytännössä sairasloma palveluksesta. Vietin päivät tuvassa istumassa, samalla kun muut rymistelivät pihalla tai harjoittelivat aseiden käsittelyä. En saanut poistua tuvasta ilman lupaa vessaa kauemmas, eikä ollut kyllä syytäkään. Tuli viikonloppu ja lopulta maanantai, istuin edelleen siinä punkan reunalla. Jalkani olivat silti kipeät jatkuvasti, sillä kengät oli pakko laittaa jalkaan jos halusi mennä syömään. Ruokailessa olin ns. vapautustaistelija, vemppa, vempula eli taistelussa kaikkensa antanut, joka kulkee ruokailuun omassa mudossaan ja menee viimeisenä syömään ja saa ohi mennessään kaikkien muiden katseet. Minua ne katseet eivät haitanneet, vaikka minua katsottiinkin kuin saastaista kadunkulmassa. Masentavinta oli se, että osalla oli hermovaurioita, rikkinäisiä nivelsiteitä ja sellaisia ongelmia joiden katsominenkin teki pahaa. Minulla vain ummetusta ja kipeä jalkapöytä.

En ole koskaan taistellut itseni kanssa niin paljoa, pitääkseni itseäni vain yksinkertaisesti pystyssä. Tuntui kuin olisin ollut korttitalo joka huojuu tuulessa kuin viimeistä päivää, aivan kaatumisen rajoilla. En vain halunnut näyttää asiaa kenellekkään, vetäydyin mieluummin kuoreeni murehtimaan. Pelkäsin muiden reaktiota ja ajatuksia surevasta nössöstä. Kävin kuraattorin luona. Sain murtua aivan vapaasti siellä, mutten saanut kuitenkaan muuta apua kuin kuuntelevan korvan ja lähetteen uudestaan lääkäriin. Lääkärillä oli huoli vain mahdollisista leikkauskuluista jos jalkojeni kunto pahenisi ja pahaolo kyllä varmaan helpottaa päivien myötä, ainakin hänen sanojensa mukaan. "Tule kuitenkin ensi viikolla tänne, jos olo ei helpota niin katsotaan josko palvelusluokkaa pitää muuttaa.."

Lomat lähestyivät ja ajattelin niiden parantavan kahden viikon haavat. Muistan kun pääsin kotiin perheeni katseiden eteen, jotka ylpeinä katsoivat armeijapukuista nuorta miestä. Istahdin sohvalle aivan hiljaa, en pystynyt avaamaan suutani. Viikonloppuna kavereidenkaan kanssa ei ollut kivaa, mukavinta oli vain olla hiljaa kotona.

Palasin lomilta ja olin täysin rikki. Sain lomalla nukuttua hyvin, samoin armeijassa, mutta silti olin väsynyt ja uupunut. Jatkuva jännitys, stressi ja pelko väsytti sisältä päin. Pelkäsin täysinkin turhia asioita, kuten ampuraradalla oloa. Joka on kyllä nyt jälkeenpäin ihan järkevä pelko. Milloin vain se viereinen kaveri olisi voinut ampua minut vahingossa tai tahallaan. Enemmän minua pelotti se vahinko skenaario, sillä osalla ei ollut minkäänlaista kykyä kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaisesti.

Mutta niin maanaintana menin sitten lääkärin luokse ja tässä sitä nyt ollaan. Palvelukseni keskeytettiin eli sain E:n paperit. Alustava jatkaminen on vuoden päästä, mutta en usko että palaan silloin. Sillä seuraavana pitäisi mennä opiskelemaan Lappeenrantaan. En pidä itseäni kuitenkaan valmiina siihen kaikkeen. Yksin täysin vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten kanssa ja vieraan esteen edessä, nimittäin itsenäistymisen. Selviän kyllä paikasta ja ihmisistä, myös varmaan elämisestä siellä ja päivittäisistä rutiineista. En vain haluaisi luopua tästä mitä täällä on. Perhe, kaverit, harrastukset, valmentaminen, ilo, rakkaus ja turvallisuuden tunne. Vaikka armeijassakin tupani oli täynnä mahtavia hemmoja, kavereita joiden menettäminen harmittaa suunnattomasti, niin silti tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi ilman kaikkia vanhoja tuttuja.

Huomenna pitäisi katsoa asuntoa ja matka eteenpäin alkaisi kuun viimeisenä päivänä. Eli minulla on nyt kuukausi aikaa sulatella tilannetta, joka tuntuu maailmanlopulta. Luovutin armeijan, jätän kaiken tämän ja muutan yksin muualle. 

Olipahan synkkä teksti, mutta noin se kaikki kyllä tällä hetkellä on. Ehkei se kaikki ole niin synkkää sillä eihän tässä nyt muuta kuin suunnitelmat vähän muuttuneet, ainakin äidin mukaan. 

-Sampo-

6.7.2015

Viimeinen viikko poikana!

Onpahan ollut viikko. Elämäni seuraavat vuodet saivat suuntansa ja sain kokea vaikka mitä mahtavaa viimeisten seitsemän päivän aikana! Nimittäin huomenna alkaa armeija. En tiedä millä mielin lähden matkaan. Pakollinenhan se on ja suoritettava, kuntonikin on riittävä, ellei erinomainen. Henkisesti en vain ole varma itsestäni. En ole vahva ihminen, en tosiaan. Pohdin ja pähkäilen murheitani ja tunteitani liikaa, enkä uskalla kohdata niitä. Näin on niin armeijan kanssa kuin monessa muussakin, muun muassa tyttöjen kohdalla. Huomennna koitan kuitenkin vain antaa mennä ja unohtaa kaiken muun.


Maanantai, tiistai ja keskiviikko olivat jalkapalloilu painoitteisia. Jätin valmennuksen nyt väliaikaisesti ja pahalta se tuntui kävelle viimeisistä treeneistä pois niin leikkikoulussa kuin 09- syntyneissä pojissa. Ne ilmeet jäähyväisten aikaan, mehujäät kourassa, auringon paistaessa ja naurun raikuessa oli jotain mitä muistella niin armeijassa kuin opiskelemassa!! KYLLÄ!

video
Sain opiskelupaikan ehkä jopa hieman yllätyksenä, hieman helposti, hieman laiskasti. Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja ympäristötekniikka kutsuvat minua sitten vuoden päästä syksyllä. Tavoitteenani on kuitenkin vielä välissä hakea Vierumäen liikunnanohjaaja kouluun, joka oli tänä vuonnakin ensisijainen tavoitteeni, mutta jalkaleikkaus esti osallistumisen pääsykokeisiin.

Torstain ja perjantain vietin mummolassani Vihdissä. Serkkuni Saku oli tullut kesäloman viettoon, samoin kuin kummitätini Sveitsistä. Eli päivät sai viettää sukulaisten kanssa, joiden seuraavaan näkemiseen seuraavaan kerran tulee kuluumaan tovi jos toinen.


Perjantaina nautittiin vain hellepäivästä Klaukkalassa. Kavereiden kanssa tekonurmella potkimisen jälkeen oli ihan ansaittua käydä uimassa Tiiranrannassa. Harvoin enää käyn uimassa julkisilla uimarannoilla, sillä mummolamme oma privaatti lampi ja sauna on vain vartin ajomatkan päässä, joten suuntaan mieluummin sinne. Näin kävi myös lauantaina, jolloin ilmoitin kavereilleni, että nyt mennään lauantai- illan viettoon mökille saunaan, uimaan ja grillaamaan. Vaikka siinä aina oma "vaivansa" onkin tarjota ilta kavereille, on se silti parasta mitä hetkeen olen tehnyt. Toinen joka tästä nauttii ovat isovanhempani, sillä heillä ei liikaa vierailijoita ole ja vaarini hymy on aina yhtä leveä kun hän saa grillata pojille ja jorista tarinoitaan jollekulle.



Herätykseen on enää 8 tuntia. Olen aivan väärässä paikassa tällä hetkellä. Tämä vain täytyi silti kirjoittaa, mutta nyt on aika nukkua! En tarkasta kirjoitusvirheitä, en tutki kuvia sen enempää. Tämä on yhtä ripeä päivitys kuin tulevien aamujen aamutoimien teko!

Hyvää kesää!
-Sampo-

21.6.2015

Juhannus!

19 kesää sitten vietin elämäni ensimmäisen juhannuksen Lohjalla, perhetuttujemme pihajuhlissa. Ylempi kuva on sitten varmaan 6 vuotta myöhemmin samoista juhlista, jostain hiekkalaatikon reunalta. Eilen sitä pohdittiin kuinka ensi vuonna tulee jo 20 vuotta täyteen. Ensimmäisenä juhannuksena oli vain vanhempieni kaveriporukka ja pari vastasyntynyttä lasta, itse 8kk ikäisenä. Vuodet ovat kuluneet, mutta juhannuksen juhlapaikka on pysynyt samana. Hauskinta on ollut seurata meidän lasten kasvua, niin kuvien välityksellä kuin paikan päällä. Olin eilen lapsista vanhin ja kun muistelee parin vuoden takaisia juhannuksia, tuntuu kuin ympärillä olisi täysin eri lapset. Emme  näe toisiamme vuoden aikana koskaan, vain juhannuksina, mutta silti jokainen aatto on yhtä sujuva ja puhelias. Toki unohdan osan nimet jo vuoden aikana, jopa saman illan aikana, mutta se vain kuuluu asiaan!

Tänä vuonna olin muuten ensimmäistä kertaa kuskinamme tuonne Lohjalle! Siksi sainkin määrätä, että lähdemme hieman aikaisemmin kuin normaalisti, jotta ehtisin vielä kavereiden luokse Vilmalle, viettämään iltaa. Olin ajattelut juoda muutaman juhannuksen kunniaksi, mutta päätäni vaivasi viime viikonlopun laivareissu joukkueemme kanssa Maarianhaminaan. Join puoli tuoppia ja kehoni sekosi täysin, aivan kuin olisin kärsinyt ruokamyrkytyksestä. Oletin sen olleen vain auringonpistos, mutta jotenkin silti toivoin ettei sama toistuisi sattumaltkaan. No siinä ruokajuomana otin sitten yhden lonkeron, jonka juotuani alkoi deja vu, ei näin voi taas käydä...

Maha sekosi, oksetti, oli kylmä ja väsytti. Hetken istuttuani ja täristyäni tajusin, että illalla tulee olemaan samanlainen päätös kuin laivalla. Makaan puolen tunnin taistelun jälkeen sängyssä nukkumassa ja niinhän siinä sitten kävi. Keho tyhjeni kokonaan ja niin kipeää ei olekkaan hetkeen tehnyt mahassa. En ymmärrä mikä mahaani vaivaa, sillä join eilen Lohjalla kuohuviinilasillisen ilman ongelmia, mutta olut ja lonkero ovat kumpikin nousseet ylös samantien. Refluksiivikin oli ollut sen verran voimakas, että molemmista silmistä katkesi verisuonia ja nyt ne ovat mustelmilla... Ilta päättyi siis lyhyeen ja loppujen lopuksi juhannuksesta jäi todella kaksi jakoiset mietteet... Ystävät ja perhe olivat ihania, niin Lohjalla kuin Vilmalla, mutta itse olen sekaisin näköjään fysiisesti kuin vähän henkisesti, sillä nyt on ollut taas alamäkeä. En tahdo saada mitään aikaan ja olen vähätellyt itseäni taas ihan tarpeeksi. Toivottavasti aurinko nyt vielä ehtisi paistaa ennen armeijaan astumista!

Hyvää myöhäistä  Juhannusta kuitenkin kaikille! Sekä lämmintä kesää!

5.6.2015

Yhden matkan loppu on toisen alku

Pysähdyin kirjoittamaan viimeinkin. Se on ollut viime aikoina vaikeaa, sillä en ole löytänyt itsestäni sitä ajatusta ja kipinää. Päivät kuluvat ja hienoja hetkiä tulee toinen toisensa perään, mutta en vain ole osannut pysähtyä miettimään niitä. Aina kun kirjoitan blogia saan olla ja istua. Olla ja miettiä. Olla ja nauttia. Nauttia niistä hetkistä, ennen kuin ne kuluvat ohi, niin kuin ovat taas pikkuisen tehneet, sillä tuntuu etten saa tai pysty kirjoittamaan viime viikosta tänne. Teen sen silti, sillä niin paljon tapahtui viimeisellä viikolle ennen lukion päättymistä, viimeisellä viikolla ennen lomaa
 ja siitä alkavaa kesää.

-Tiistai  Keskiviikko-


Tiistai ja keskiviikko kuluivat Otaniemessä, Espoossa. Aurinko paistoi ja älytön määrä opiskelijoita oli matkalla samaan määränpäähän, vielä melko tuntemattomaan ja minulle täysin mahdottomaan tavoittaa eli yliopistoon lukemaan matematiikka, kemiaa, fysiikkaa tai jotain niiden väliltä. Edessä oli kuitenkin pääsykokeet jotka eivät minua hirveästi liikuttaneet, kun päätin toukokuun aikana ettei ympäristöenergia ole minun juttuni. Kävin kuitenkin katsomassa menoa ja hymyilemässä kesäisessä kelissä. 
Jalkani takia en päässyt osallistumaan Vierumäen liikunnanohjaaja- koulutuksen testeihinkään, joten armeijan jälkeen on aika pohtia tulevaisuutta uudestaan.



-Torstai Perjantai-

Torstaina olin rakkaan ystäväni Maj:n teatteriesityksessä Helsingissä. Tajusin alkuviikosta kuinka välinpitämätön olin ollut asiaa kohtaan, vaikka muistin esityksien olevan joskus niihin aikoihin. En siltikään ollut tehnyt elettäkään, minua hävetti, sillä lopulta Maj kysyi olenko tulossa katsomaan. Tottakai olin, tai no ilman Majn herätystä siitä, ettei iltoja enää ole montaa, en olisiehkä kuitenkaan muistanut mennä... Mutta onneksi menin!
Tajusin kevään aikana kuinka pahalta voi tuntua kun jää työttömäksi tai eläkkeelle. Sama masennus iski minuun tajuttuani etteivät arkipäiväni enää rakennu kello seitsemän herätyksille ja koulupäivän rutinoidulle aikataululle. Heräsin koko kevään kello 7, mutta nyt suuntana oli alakerta. Matka tuntui joka kerta yhtä pitkältä ja turhalta. Alakerrassakaan ei tapahtunut mitään, mutta jo tunti oli päivää kulunut. Istuin sohvalla, vaihdoin asentoa makuulle, suljin television. 

Päiväjärjestyksen löytämiseksi otin viimeiseen jaksoon musiikki 5 kurssin. Vaikka se vei tasan 4 tuntia koko viikkona, huomasin viettäväni koululla joka kerta ylimääräistä aikaa ihan vain jutellessa kavereille tai syöden lounasta. Päivät jolloin ei ollut musiikintunteja, harjoittelin kurssin kappaleita. Kitaraankaan en ole koskenut kuin pakosta ja no nyt tuon kurssin innoittamana. Musiikkikin päättyi kuitenkin perjantaina pidettyyn koulun konserttiin/kevätjuhlaan. En tiedä mikä biisikärpänen minuun puri kolmannen lukiovuoden aikana, mutta nyt löysin itseni lavalta neljään kertaan laulamassa ja kahdesti kitara kädessä. Harmi että tuon esiintymispelon voittamiseen meni melkein kuusi vuotta. Lukiouranikin olisi voinut olla täysin erilainen....

-Lauantai Sunnuntai-

Heräsin 5.36. En muista milloin minua olisi jännittänyt niin paljon etten saa nukuttua, tai no ehkei koskaan olekkaan. Saavuin koulun pihaan autollani ensimmäisenä. Koko piha oli tyhjillään ja sain auton paraatipaikalle etuoven eteen! Astelin puku päällä sisään, jossa keittäjä onnitteli minua. Tänään on se päivä kun se kaikki päättyy. Kolme vuotta, elämäni parasta sellaista, joiden aikana olen kasvanut pojasta, noh ehken vielä mieheksi, mutta ainakin hieman isommaksi pojaksi! Annoin lukiolleni kaiken mitä itsestäni irti sain ja otin vastaan niin paljon kuin kehtasin ottaa, joskus ehkä liikaa, joskus liian vähän. Olin etuoikeutettu käymään Kiinassa, valloittamaan Lapin erämaat, tanssimaan häkellyttävän kauniin neidin kanssa Wanhat ja tutustumaan uskomattoman hienoihin ja erilaisiin ihmisiin.



Tuota hetkeä seurasi, se mitä olin jännittänyt kuin pieni lapsi joulupukkia. Pääsin laulamaan koulumme omaa tunnussävelmää Kultaista Joutsenta. Muistan vieläkin jokaikisen kehoni liikkeen, kuinka ihoni meni kananlihalle heti oman osuuteni päätyttyä ja kuinka näin ne kasvot ja ilmeet seuraamassa tilannetta. Osalle tilanteeseen pääseminen tuntuisi kamalalta, mutta minusta se oli yksi hienoimmista asioista mitä sain lukiossa tehdä. Joku oikeasti on sitä mieltä että juhlat eivät mene ainakaan ihan pilalle kun minä laulan! 

Pihalle päästyäni on näköjään lakkinikin mennyt vinoon, eikä sitä koskaan korjattu, sillä jokaisessa päivän kuvassa se on vinossa. Kukaan ei myöskään halunnut sanoa minulle mitään, mutta ehkä se ei maata kaada! Itsetuntoni kylläkin..Iltapäivä jatkui kotona sukulaistenja ystävien kera, joita minulla on itseasiassa aika vähän, mutta tunnen heidät silloin sitäkin paremmin. Tai oikeastaan näen heitä ihan liian harvoin. Siitä kertoo se etten osannut enää yhdistää kaikkien kasvoja nimiin tai toisinpäin... 
Ilta jatkui Kaivohuoneella, johon olimme ystävien kanssa ostaneet liput. Hauskaa oli vaikka sekin hauskuus loppui aikoinaan, sillä sunnuntaina oli valmennettavieni turnaus ja hei, enhän minä osaa pysyä paikalleni sen vertaa, että osaisin omista lakkiaisistani nauttia loppuun, vaan poistuin hiljaa pois ennen muita!
 
Yritin keksiä tähän jotain hienoa lopetusta, mutta en osaa sanoa muuta kuin 

Kiitos ja anteeksi näistä kolmesta vuodesta! 




23.5.2015

Kauan odotettu leikkaus

Siitä on jo kaksi päivää. Kaksi päivää siitä kun tämä täällä manaamani jalkavaivani, mystinen patti jalkapöydällä, sai lähteä. Olin vihdoinkin saanut leikkausajan Peijas-Rekolan sairaalaan ja 10:30 ilmoittauduinkin sairaalan vastaanotossa tarmoa täynnä. Yhteensä 7½ kuukautta siihen meni, että tähän pisteeseen päästiin. Suomalaisen terveydenhuollon "ilmaisuus" kostautuu sitten jossain muualla. Yksityisellähän leikkaus olisi maksanut 2500€, joten se oli pois suljettu vaihtoehto jo tammikuussa.

Yhdentoissa maissa olin saanut nuo seksiikkyyttä säkenöivät sairaalan vaatteet päälle ja alkoi piinaava odotus itse leikkaussaliin pääsyyn. Hetken aikaa olin jo maani myynyt ja totesin että turhaan koko leikkausta tehdään, sillä kuunneltuani kaksi tuntia mummojen valitusta niin auringonvalosta, kylmyydestä ja lääkkeiden haittavaikutuksista tuntui vaivani mitättömältä. Suurin kilvan aihe oli myös se kenellä on ollut reuma kauiten. 35 vuotta oli voittajan tulos.

Leikkaus sujui yllättävän kevyesti, vaikka pientä jännitystä oli varsinkin spinaalipuudutusta kohtaan.
Eli jalastani taltattiin pois luukertymä jalkapöydällä tuntuvasta nivelestä, joka vaivasi varsinkin jalkapalloilussa aivan pirusti. Leikkauksenahan se on helppo ja yksinkertainen, eikä vaadi suurta viiltoa tai paljoa puuduttamista. Kuitenkin minut siis leikattiin spinaalipuudutuksen vaikutuksen alaisena, eli selkäytimeeni piikitettiin puudutusainetta, joka puudutti koko alavartaloni tunnottomaksi ja tuntui kuin olisin ollut navasta alaspäin halvaantunut. Se oli jopa hauskaa, eikä itse pistoskaan tuntunut yhtään missään, sillä selkäni oli puudutettu paikallispuudutuksella.

Leikkaus kesti noin 40 minuuttia jonka jälkeen minut siirrettin lepäämään herättämöön, jossa nukutuspotilaat virkoavat. Minun oli vain odotettava tunnon palaamista jalkoihin, jotta voisin nousta ylös. Siihen aikaa meni noin 2 tuntia ja oli hulvatonta koittaa liikuttaa noita aivan sekaisin olevia jalkoja. Eivät totelleet ollenkaan ja liikkuivat vastustamattomasti puolelta toiselle. 

Ensimmäiset askeleet olivat järkyttävät. Meinasin olla turvallani koko ajan ja hoitaja talutti minut vessaan, jossa meinasin kaatua koko ajan pitkin seiniä. Meni vielä hetki ja olin valmis lähtemään kotiin, soitin isälleni, että tulisi hakemaan minut pois. Sain vielä viimeiset särkylääkkeet ennen kotiutusta. Lääkäri kysyi millainen olo on tai oksettaako minua lääkkeiden jälkeen. Vastasin että kaikki on hyvin ja aloin kävellä kohti eteistä, mutta sitten iski ja seuraavana olinkin vessassa puhumassa norjaa. Vessan hälytin soi ja hoitajat tulivat vauhdilla sänkyni kanssa aulaan ja ei muuta kuin takaisin sänkyyn ja tarkasteluun tunniksi. 
Ongelma oli kuitenkin vain tyhjä maha ja vahva lääke, joka nousi samantien sitten ylös.


Nyt kaksi päivää leikkauksesta kävelen jo melko normaalisti mikä tuntuu käsittämättömältä. Sain todella vahvat särkylääkket, muttei minun ole tarvinnut ensimmäisen illan jälkeen ottaa yhtään kappaletta. Lauantaina saan ottaa kuvassa näkyvän siteen pois ja kahden viikon päästä tikit otetaan veks. Pallon potkimiseen menee vielä aikaa, sillä luun pitää luutua kunnolla ennen kentälle paluuta!

PS. Ostin uudet lasitkin!
PSS. Minusta tuli ylioppilas! Mutta siitä lisää ensi viikolla!

21.4.2015

Ready for season!

Pikku hiljaa se sieltä lähestyy. A-poikien Ykkösdivarin kevätkausi pyörähtää käyntiin lauantaina! Itsellä kauteen valmistautuminen on ollut vaikeaa aikaa. Jalkavaivat ja leikkausjonossa istuminen ovat pitäneet minut poissa pelikentiltä ja treeneistä jo monta kuukautta. Toissa viikolla menin ensimmäistä kertaa tänä vuonna mukaan harjoituksiin väkisin, kokeilemaan josko se jalka kestäisi, mutta valitettavasti nyt pari viikkoa myöhemmin kivut ovat jälleen takaisin. 
Sitä on vaikea kuvailla kuinka pahalta se tuntuu vain odottaa samalla kun viime kaudella tehty suuri työ ja sarjanousu menevät omalta osalta täysin ohi. Ainakin näillä näkymin, sillä peliaika voi olla kortilla näillä vähäisillä treenitunneilla, enkä usko että tuo jalkapöytäkään enää kauaa kestää. Kentän laidallekkin meneminen tuntuu pahalta, siksi en olekkaan käynyt yhtään harjoituspeliä katsomassa. Se vain masentaa vielä enemmän, kun näkee joukkueen pelaamassa, mutta tietää ettei se ehkä onnistu tällä kaudella.

Positiivista on kuitenkin se, että kaiken tämän jälkeen peli-intoa löytyy taas enemmän kuin tarpeeksi. Jopa luottamus omiin taitoihin ja rohkeus pelata ovat löytäneet tiensä mukanani kentälle. Juoksukuntokin on kohdallaan, sillä tänään juostussa Cooperin-testissä paukkui tasasn 3000 metriä ja vielä melko kevyesti, jopa säästellen. Talvella ei kuitenkaan ihan hirveästi tullut juostua ja treenikertoja on nyt 6 alla. 



Lauantaina siis alkaa pelit ja toivon, että jalka nyt kestäisi sen verran, että loppuviikon treenit onnistuisivat ja mahdollinen peliaika tulisi käytettyä riittävästi. Tiivis pelitahti takaa alku kesälle mahtavat kaksi vapaata viikonloppua, lakkiasviikonlopun ja juhannuksen. Kauden päätyttyä alkaa heti armeija, joten mahdollinen jalkaleikkaus pilaa joko kauden tai siirtää armeijan aloittamista eteenpäin. Se on varmaa, että heti kun aika löytyy, menen leikkaukseen, jotta sen saa alta pois.

Lauantaina klo 15.00 Klaukkalan tekonurmella. Pakotan sinut tulemaan, jos luit tätä blogia tänne asti, sillä nyt on NJS sarjassa, josta on aiemmin vain haaveiltu. Tule sinä todistamaan kuinka jatkuu junioreiden lento myös vuonna 2015! Tuletkin sitten ihan aikuisten oikeasti ja otat kaveritkin mukaan nauttimaan kevätpäivästä!


-Sampo- #27




14.4.2015

Dopingilla yliopistoon?

Ylioppilaskokeet olivat noin kuukausi sitten. Tulokset olivat alustavasti ihan kelvollisia siihen verrattuna kuinka vähän näin vaivaa niiden eteen. En tykkää teorista, jota pitäisi vain päntätä tuota yhtä koetta varten, jos en saa sitä soveltaa mihinkään sen jälkeen. C ja M ovat kuitenkin melko hyviä arvosanoja, joten kokeet menivät siis riittävästi.

Edessä on kuitenkin haku korkeakouluihin. Jälleen täytyisi lukea, joko kolme kirjaa kauppatieteitä, 600 sivua artikkeleita liikuntatieteelliseen tai oppia laskemaan lukion oppimäärän "mahdottomiksi" todetut tehtävät ympäristöenergian alalle. Mikään vaihtoehdoista ei innosta. Kaikkiin vaaditaan aivan jumalattomasti duunia, mutta onko se lopputulos sen arvoinen?
Kavereiden kanssa nousi esille tänään lukemisen vaikeus, kuinka sitä ei vaan jaksa istua ja kuinka kivien katselukin tuntuu mielenkiintoisemmalta. Joku sitten nosti esille parin vuoden takaisen jutun ylioppilaslehdestä , jossa briteissä opiskeleva suomalainen kertoi minulle täysin uudesta ilmiöstä. Jaksaakseen pitkiä opiskelujaksoja yhtämittaisesti osa opiskelijoista käyttää erilaisia piristäviä lääkevalmisteita. joiden avulla he pystyvät omien sanojensa mukaan lukemaan vaikka 8 tuntia putkeen tuntematta väsymystä.

Jäin siinä sitten pohtimaan, että tähänkö nykypäivänä on tultu. Onko ihmisten välinen kilpailu johtanut siihen, ettei oma suorituskykymme riitä enää edes oppimiseen, vaan siihenkin tarvitsemme "dopingia", jotta olisimme parempia kun ne muut. Ymmärrän sen, että unelmien saavuttaminen vaatii työtä ja uhrauksia. Uhrauksia omasta ajasta, jaksamisesta ja muista unelmista, kun päämääränä on jokin suurempi haave. Itselläni ongelmana on se, etten jaksa vaivautua noiden isojen haaveiden eteen. Samaan aikaan joku yrittää saavuttaa onnen hylkäämällä hetkellisesti kaiken muun, eikä sekään näköjään vielä riitä tuon jutun perusteella.
Tuo onnikin on käsitteenä erikoinen. Osalle onni on iloa, osalle se on saavuttamista, kolmannelle se on se että saa olla yksin. Ja jos onnen saavuttaakseni minun pitäisi lukea, lukea, lukea, kunnes pääseen raatamaan vielä lisää vain siksi, että rahaa virtaisi tililleni, ei tuo onni olisi minua varten. 
Onneksi se ei sitä ole, jos en niin tahdo. 

Olipahan outo kirjoitus. Jos saat tuosta jotain irti, niin onnittelen! Koitetaanpa tiivistää vähän tätä julkaisu tahtia, sillä luonnoksia löytyy pilvin pimein, muttei vaan jotenkin nyt saa sitä mieluista lopputulosta.

20.2.2015

Hiihtolomaa!

En tiedä oletteko huomanneet, mutta meidän ikiomaa Hiihtolomaa kutsutaan nykyisin Talvilomana. En tiedä onko niin ollut aina, itse heräsin siihen vasta maanantaina ja valtaisa tunnekuohu otti minusta vallan! Eihän se nyt näin voi olla... Järkytyksestä tyrmistyneenä tai jotain sinne päin, hakeuduin Wikipediaan, josta uskomatonta kyllä, löytyy omat sivut Hiihtolomalle ja sieltä tämäkin kriisi sitten ratkesi!
"Nykyään hiihdon merkitus talvilomalla on vähentynyt, mutta edelleen hyvin monet hakeutuvat laskettelemaan talvilomalla." - Wikipedia 2015
Vai että sellaista.


Omaan Hiihtolomaani kuului matka Kuopion Rauhalahteen perheen kanssa. Kylpylähotellissa tottakai pulikoitiin ja saunottiin, mutta muuten kolmen päivän matkaan ei oikein mitään sen erikoisempaa mahtunutkaan. Ruokaa, keilailua ja vähäistä ulkoilua, mikä ihmetyttää näin jälkeenpäin paljon. Miksi ihmeessä olin niin paljon sisällä?

Kuopiosta palasimme keskiviikkoiltana yhden pysähdyksen taktiikalla, joka sijoittui Mikkeliin, isäni tädin luo. Myös isän kaksi serkkua ja heidän perheensä tulivat käymään, sillä asuvat hekin Mikkelissä. Hienoa oli tavata sukulaisia pitkästä aikaa, varsinkin sellaisia joihin en ole ollut kauheasti yhteyksissä oikeastaan koskaan, enkä siten ole päässyt heihin tutustumaan kunnolla. Kuinka he silti tulivat jokainen koulujensa ja töidensä jälkeen tervehtimään, vaikka keskiviikko arkipäivään voisi kuulua paljon muutakin tärkeää.

Eilen torstaina oli inssi numero 2! Ensimmäinen päättyi toissa viikolla hylkäykseen, ja nyt oli aika ottaa härkää sarvista kiinni. Keksittyminen oli maksimissaan, mutta niin oli jännityskin ja heti kokeen alkuun tulikin hassuja ihme vaihdeongelmia ja pyyhkijät jäivät päälle. No muuten koe menikin hyvin, yhtä suojatielle pysähtymistä lukuunottamatta ja siihenhän se sitten niin. Ei onneksi tällä kertaa, sillä kokeenvastaanottaja ilmoitti päästävänsä minut siitä huolimatta läpi!

Ensimmäinen ajoreissukin tuli nopeasti, sillä heitin Aleksin tekonurmelle jalkapallotreeneihin, joihin minulla ei vieläkään ole asiaa jalkani kanssa. Nyt minulle on annettu kaksi eri diagnoosia ja kaksi eri leikkausaikaa. Voin näemmä valita, että kumpi kuullostaisi mukavammalta.... Onhan tämä ihan naurettavaa että 6kk:n jälkeen lääkäreillä on kaksi eri näkemystä jalastani ja kaikkien tutkimusten jälkeen minulle on tarjottu vain 2500€:n laskua kolmannesta leikkausvaihtoehdosta, jonka hylkäsin suoraan hinnan nähtyäni.

Turvallisesti pääsimme parkkipaikalle asti, mutta sitten tapahtui jotain mitä ei olisi saanut käydä. Kävelin pukukoppiin ja päätinkin sitten mennä mukaan juoksemaan ja potkimaan, vaikkei minulla varsinaisia pelikamoja ollutkaan mukana. Lenkkarit ja verkkarit olivat jo jalassa muutenkin, hikisen paidan lainasin kopista! Yllättävän hyvässä kunnossa olin, hämmästelin sitä itsekkin treenien jälkeen, vaikka pallotouchi oli ihan hirveää, vieläpä niillä lenkkareilla. Kotiin päästyäni mieli oli virkeä, mutta jalka oli punainen kuin paloauto ja hieman turvonnut....


Ylppäritkin lähetyvät ja tänään päätin tehdä itselleni jonkin sortin aikataulun lukemista ja elämää varten. Fysiikka, matematiikka ja terveystieto tulevat aiheuttamaan tarpeeksi päänvaivaa muutamaksi viikoksi, joten tuokin kalenteri näyttää jo melko hirveältä. Saa nähdä miten käy!

-Sampo-



14.2.2015

How you doing Friday?

Perjantaiaamuna kello soitti aamu yhdeksältä. Muiden ollessa risteilypöhinässä ja niin sanotusti Kankkusessa, olin itse iloisena ja pirteänä syömässä aamupalaa turvallisesti kotona. Eilisessä Abishowssa hajonnut tietokone vaati korjausta ja syötyäni otin laukun kantoon ja matkasin kohti Klaukkalan keskustan tietokoneliikettä. Jätettyäni rakkaani toisten huomaan otin suunnan koululle, jossa Wanhat olivat juuri alkamassa. 


Olin ottanut laukkuun mukaan myös kameran, sillä ajattelin että mukavaahan se olisi ottaa noista kuvia, niin itselleen kuin mahdollisesti jollekkin tanssijoista tai jos sattuisivat tätä vaikkapa lukemaan. Kameraan en muistanut salamaa ottaa mukaan ja runkokin oli minulle hieman vieras, joten osasta kuvista tuli mitä tuli. 









 Pääsinpä itsekkin tanssimaan viimeiseen tanssiin, jossa Wanhat hakivat katsomosta itselleen parin. Siitä ei luonnollisestikkaan ole kuvia, mikä voi olla näin jälkeenpäin mietittynä ihan hyvä asia.
Kouluesistyksen jälkeen Wanhat suuntasivat busseilla toisille Klaukkalan kouluille ja minä jatkoin hilpeää perjantaiaamun seikkailuani kohti kotia.

Kello lähestyi neljää iltapäivällä ja sade-/räntäsade masensi ulkona, silti uskaltauduin ulos ja otimme Leevin kanssa suunnaksi. Helsingin-Sörnäisen-Kattilahallin- ja Kallion lukion Wanhojen tanssit! Muutaman kerran eksyttyämme ja pihan ohi ajettuamme, onnistuimme suunnistuksessa. Aikaa toki meni hieman odotettua enemmän ja olimme hieman myöhässä, jolloin tanssahtelijat tanssivat jo avaustanssia.


Kallion tanssit olivat siis Kattilahallissa, joka on vanha Helsingin kaupungin hyöryvoimala, jossa nykyisin järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia ja tilaisuuksia. Tanssipaikkana erikoinen, ehkä jopa hieman kehno, mutta tunnelmallisesti käsittämättömän hieno paikka. Suuret pylväät keskellä hallia, jonka ympärillä Wanhat pyörähtelivät! Itselläni ei ollut kameraa mukana, vaan kuvasin ystäväni Majn kameralla, joka itse oli tanssimassa kyseisessä juhlassa. Kuvaaminen oli yllättävän hikistä puuhaa, sillä hallissa ei ollut istumapaikkoja, jolloin katsojat mudostivat tanssijoiden ympärille suuren piirin, jonka yli sitten kurottelin kameran kanssa.

Kalliosta Klaukkalaan paluuta seurasi lentopallopelit Harjulan koululla Leevin ja Miikan vanhempien ja heidän ystäviensä kanssa. Se on ihailtavaa kuinka omien vanhempieni ikäiset, arkisin kiireiset työelämässä juoksevat perheenäidit ja -isät kokoontuvat perjantaina kello 20 pelaamaan lentopalloa! Näin ystävänpäivänä tämä sopiikin kirjoittaa, sillä varsinkin aikuiselämässä on tärkeää, että on ystäviä ympärillä, ettei kaikki aika kulu vain työpaikan ja kodin välillä tasapainotellessa. Se on sitten ihan oma tarinansa kuinka minä vielä häviän siellä, on nimittäin sen verran sporttisia isiä ja varsinkin äitejä!

Ja näin lähestyi perjantaikin loppuaan. Abiristeilyn väliin jättäminen ei ollut huono asia, ei lainkaan, ainakin näiden kaikkien kokemusten perusteella! Eikä juhliminen sittenkään siihen loppunut...

Vaihdettuani vaatteet kotona ja peseydyttäni noin kello 22:30 tuli minulle idea, että jos sitä kävisi tervehtimässä vielä Arkadian Wanhoja heidän jatkoillaan. No Aleksin kanssa siinä kyytiä yritettiin löytää ja lopulta tasan keskiyöltä lähdimme kohti jatkopaikkaa. Ihan hauskaa oli puolentoista tunnin ajan jutella kaikkien niiden väsyneiden ja ryytyneiden kakkosten ja kolmosten kanssa, jotka olivat näköjään selvinneet risteilystä hengissä!

Kello 02:00 astuin kotiovesta takaisin sisään ja hetken mietin, että kirjoitan tämän päivityksen silloin, mutta totesin, että nyt vain nukun ja muistelen päivän ihmisiä, tansseja, nauruja, itkuja ja erityisesti niitä lukuisia ystäviä, joiden kanssa sain olla! Kiitos teille kaikki!

PS. Abiasustani ei minulla ollut yhtään kuvaa, mutta pienen kyselyn jälkeen löysin tasan yhden otoksen! Tziizus (O.o)