21.9.2014

Lapin taikaa!

"Vaelluskurssille ilmoittautuminen löytyy yläkerran opettajanhuoneen viereiseltä ilmoitustaululta tämän aamunavauksen jälkeen" toteaa opettaja mikrofoniin levottoman opiskelijajoukon edessä. Hiljaisuus laskeutuu hetkeksi. Supatus yltyy ja abeista muutamat suuntavat jo vauhdilla yläkertaan.
Saavuttuani paikalle huomaan kynän kanssa joutuvani varasijalle. Onko tämä tässä? Jääkö kauan unelmoimani Lapin vaellus kavereiden kanssa tekemättä......

Ei sentään!
Torstai 28.8 kello on 10:17, nostan jätesäkkiin käärittyä rinkkaa ulos auton takaluukusta. Painoa tuolle ihme mötikälle tuli noin 18 kiloa kaiken pakkaamisen jälkeen. Ja yllättävän paljon tavaraa se söikin sisäänsä. Varusteita oli tarpeeksi uuden kansakunnan perustamiseksi Siperiaan.


Lento Ivalon kautta Kittilän lentokentälle rullaa Kittilän kiitoradalla pilvisenä iltapäivänä. Jännitys paistaa jokaisen kasvoilta. Hiljaisuus vallitsee bussissa. Yksi kaveri heiluu GoPron kanssa kuvaten väsyneitä kanssa matkustajia...



Jerisjärven shamaani, tuo Lapin tietäjä esiintyi meille kodassaan. Oli jättiläisiä ja henkiä, loitsuja ja taikoja, sekä hyvää ruokaa ja kauniit maisemat. Ihan tavallinen ukkohan siellä taustalla oli, perheen isä, mutta todella  mukavat pari tuntia järjesti meille.







 Matka jatkui Muonion keskustaan ja Muonion lukioon ja ammattiopistoon, jonka liikuntasalissa vietimme ensimmäisen yön.







Perjantaina alkoi itse vaellus. Pitkän päivän odotus palkittiin ilta viideltä kun ylitimme Ounasjärven ja viiden kilometrin etappi Hetasta Pyhäkeron tuvalle aukesi edessämme. Kukin kokeili rajojaan ja omaa vauhtiaan matkan aikana. Rinkat painoivat selkää, joka ei tosiaankaan ollut tottunut 15 kilon lisätaakkaan.

Ensimmäinen ilta oli pientä hakuilua kaikilta, kuinka teltta taas pystytetäänkään, miten ruoka keitettiin ja mistä vesi haettiin. Hämmästystä ja uusia asioita oli niin paljon ettei ole ihme jos kullakin illan toimet veivät oman aikansa. 

Vaelluksella ryhmähenki teki siitä kokemisen arvoisen. Päivät kukin meistä eteni omaa tahtiaan, mutta illalla kaikki olivat yhdessä, saman nuotion ääressä nauramassa, laulamassa ja jakamassa päivän muistoja toisilleen hymyissä suin. Ensimmäisen illan nuotiolla oli hiljaista, mikä ei ollut yllätys, mutta ryhmänä kasvettiin päivä toisensa perään ja vauhti yltyi illasta toiseen.





Lauantaina ei enää lämmitelty. 21 kilometriä tallustamista. Päivä aloitettiin Pyhäkeron huiputtamisella. Tunturipuron kohina ja täysi hiljaisuus vuorottelivat, kumpikin yhtä rauhoittavia tekijöitä ja se tekeekin Lapin luonnosta niin uskomattoman kauniin ja herkän. Tuo rauhallisuus on harmi vain helppo rikkoa, niin kuin me teimme... Eppu Normaali ja muut suomihitit raikasivat tuntureiden väleissä, kun siirsimme jalkaa toisen eteen ikusuudelta tuntuneella matkalla. Näimme jo Pahakurun mökit, loppu häämöttäisi. Pettymykseksemme matka olikin nähtyä pidempi ja epätoivo alkoi kaivaa itse kussakin, liikutaanko me ollenkaan?!











Hannukuruun päättyi lauantain vaellus. Täysin tyynen järven ympäriltä löytyi yleinen sauna, autiotupia ja nuotiopaikkoja. Koivikko oli jo ruskan valtaama, oranssin ja punaisen sävyt värittivät järven pintaa ilta-auringossa. Luonnossa liikkumisen positiivinen puolikin tuli esille. Sauna, jota saa vapaasti käyttää maksua vastaan, jonka jokainen saunoja maksaa omalla vastuullaan puhelimen avulla, ei ollut vielä palanut poroksi vaan seisoi tyylikkäästi paikallaan. Pieni tuulimylly tuottaa saunan sähköt, retkeilijät hakkaavat halot ja kantavat saunaan vedet. Ei toimisi kaupunkiympäristössä ....

Saunan jälkeen lämpimänä makuupussiin, mutta ei se auttanut. Jälleen oli yöllä kylmä. Yhtään yötä en nukkunut palelematta jossain vaiheessa. En osannut pukeutua oikein tai sitten makuupussissani oli jotain vikaa. Säästyin kuitenkin sairastumatta läpi matkan, moni muu kärsi flunssasta tai kuumesta.

Sunnuntaina pilvettömän taivaan alla nousimme ilman rinkkoja Outtakka-tunturille, retken paras päivä, ylivoimaisesti. Jakauduimme pieniin ryhmiin tarkoituksenamme tehdä vesitutkimusta, joka oli kurssimme biologian ja maantiedon osa. Pienen tunturilammen rannalla istahdimme katselemaan maisemia. Maistoimme vettä ja otimme näytteet, heiluin GoPron kanssa jälleen kuvaten kaikkea mikä vastaan tuli.






Palattuamme takaisin Hannukurun leiriin vuorossa oli illlallinen nuotiolla, saunan valmistelua ja lopulta ilta huipeintui käsittämättömiin revontuliin. Taivas oli valkean keltaisen ja vihreän valtaama. Valojuovat aaltoilivat edestakaisin kadoten uusien tieltä. Esityksen jälkeen poistuimme VIP-katsomosta telttoihin puolen yön aikaan.
SHHHHHH sanoi sammutettu nuotio, jonka liekit piiloituvat odottamaan seuraavaa tapaamista ja seuraavaa iltaa.



Maanantaina usvan ja sumun saattelemana väsynyt joukko alkoi nousta Hannukurusta kohti Lumikeroa. Vaeltaminen sujui jo luontevasti, varusteet sopivat, rinkka ei painanut, ruuan katoaminen kevensi oloa. Ennen lounasta etappi oli kevyt, mutta sitten alkoi nousu. Retken jyrkin ja haastavin tunturi rinkkojen ylitettävänä tuotti monelle tuskaisia ilmeitä. 

14 kilometrin jälkeen laskeuduttiin Montellin majalle, autiotuvalle kolmen tunturin välissä ns. "satulassa", pienen tunturipuron varrella. Vaelluksen viimeinen ja samalla paras yöpymispaikka, vaikka tilaa teltalle ei kauheammin ollut, mutta telttakylä nousi loppujen lopuksi tunturin rinteelle  oikein hienosti.
Kiipesimme poikien kanssa illalla vielä viereiselle tunturille katsomaan aurngonlaskua ja syömään mustikoita iltapalaksi.



Tiistaina motivaationa oli jo hotelli. Kävelyn aikana kelattiin vaellus läpi, parhaat hetket ja parhaat ruuat lueteltiin. Mielessä oli että, jatkuisipa tämä vielä, muttei ajatus hotelliyöstäkään pahalta tuntunut...

Pallashotellin lähestyttä käytiin vielä Taivaskeron huipulla, josta laskeuduttiin railakkaissa tunnelmissa hotelli Pallaksen parkkipaikalle. Avaimet kouraan ja suihkuun! Päivällisen jälkeen iltaa jatkettiin baarissa musavisalla ja yö päätettiin Suomi-Dominikaaninen tasavalta koripallo-otteluun.

Keskiviikkona lähdettiin kohti lentokenttää ja kohti kotia...

Vaelluskurssi oli nyt elämäni ensimmäinen todellinen vaellus, muttei varmastikkaan viimeinen. Paljon luonnossa liikkuneena huomasin kuinka rakkaus Suomen luontoa kohti oli säilynyt vaikken nyt muutamaan vuoteen sitä ollut ruokkinutkaan.... Järvi-Suomi, Itämeren saaristo ja nyt Lappi<3

Kiitos kaikille mukana olleille!









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti