Poika ja meri!

Tästä se kaikki alkoi.

Tai no on niitä hetkiä tuota vanhempiakin, mutta tuosta reissusta on ensimmäinen selvä muistikuva.

Viime viikolla mökillämme kävimme ensimmäistä kertaa kunnolla veneilemässä. Tammisaaren saaristossa ajoimme parikymmentä minuuttia, kunnes edessämme häämötti aava meri. Pelkkää sinistä merta ja sininen taivas sen yllä. Muutama kivinen luoto siellä täällä.

Itseasiassa ei se vesi niin sinistä ollut. Joka kesäinen ongelma Itämerellä on tänä vuonna ollut voimaakkaampi kuin koskaan. Valtavat sinilevälautat peittivät merenpintaa jokapuolella. Ei innosta uimaan.

Asiasta voisi luennoida tunteja, en aio kuitenkaan tehdä niin. Totean vain, että minua harmiittaa/huolestuttaa meidän meremme nykyinen tila. Matala, hyvin suojassa oleva merialue, johon on vuosien aikana laskenut todella paljon myrkkyjä sun muita saasteita suhteutettuna sen kokoon. Se on johtanut rehevöitymiseen, jonka takia sinileväkin valtaa vetemme joka kesä...

Tuon reissun jälkeen kuitenkin palasi mieleeni tuo kuva lapsuudesta. Tuli fiilis, että pakko päästä uudestaan tuonne. 

Isäni ammatin takia olen aina ollut todella paljon luonnossa ja mielestäni erityisesti merellä tai sen rannassa. Kuva tekstin alussa on Signilskäriltä, saarelta Ahvenanmaan länsipuolelta, jonka lintuasemalla olimme muutamana kesänä kun olin noin vaahtosammuttimen kokoinen. Tuo valtava luotomainen saari, joka noissa kuvissa näkyy, oli aivan eristyksissä tai ainakin pienen pojan maailmassa se tuntui siltä. 

Parasta oli kalastaminen, ai että sitä tuli harrastettua paljon. Minulla oli pienet verkot, joilla jäynäsin kymmenpiikkejä rantavedestä. Tuon alun kuvan piti olla kuva jossa istun karulla kalliolla kalassa, muttei siihen aikaan ollut digikameroita kun viimeksi siellä olin, enkä jaksa skannata vain tätä varten. Vaikka olenkin kaloille todella allerginen, enkä ole koskaan kalaa syönytkään, olen aina kalastanut, viimeksi tänään. Extreme-urheilua parhaasta päästä.

Torstaina kävimme Bengtskärissä, Pohjoismaiden korkeimmassa majakassa. 

Hangosta vesibussi kuljetti meidät noin tunnissa keskelle merta, jossa suurella luodolla oli vanha harmaa kivinen torni ja sen juurella suuri talo. Tuo 1900-luvun alussa rakennettu, sodan taistelut kestänyt, meren aaltojen runtelema majakka tuo tuhansia vieraita vuosittain nauttimaan kesäpäivästä. Niin myös meidät.

Kiertelimme luotoa ympäri ja otimme kuvia. Oli hienoa nähdä meidän ankeiden suomalaistenkin avoimuus ja iloimuus. Paikalle oli tullut ihmisiä myös omilla veneillään ja he nauttivat luodon tarjoamista uimamahdollisuuksista ja istuivat terassilla muiden mukana. Puheen sorinaa, naurua, aaltojen pauhinaa siellä täällä taustalla. 

Aikaa kului pihalla enemmän kuin itse majakassa, vaikka sitähän tutkimaan oltiin tultu. Majakan kärkeen kiivetessä syy siihenkin selvisi, miksi kaikki olivat ulkona. Kuin olisi huonosti lämmitetyssä saunassa ollut, sen verran kuuma oli tuossa pienessä lasisessa kopissa.

Vesibussi kuljetti takaisin Hankoon ja kävimme syömässä. Ihana päivä päättyi jälleen kerran aivan uskomattomaan auringonlaskuun. Päivästä toiseen. Juhannusta lukuunottamatta kevät ja kesä ovat olleet miltei täydellisiä säiden suhteen.

Loma jatkuu vielä, mutta niin se arkikin lähestyy! 

YO-kirjoitukset, sarjakausi, valmennus ja koulu...

Pian myös vaellellaan pohjoisessa...