Isosena!

 Ja minä kun luulin, että nyt alkaa aktiivinen bloggaus, mutta on siitä jo taas kaksi viikkoa kun edellisen kerran kirjoitin. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, jos ei ole mitään mistä kirjoittaa.

Mutta nyt on. Viime viikolla olin jälleen kerran isosena riparilla. Tällä kertaa Lohjan seudulla Elämännokassa. Ei jännittänyt, ei hermostuttanut, vaan enemminkin pelotti, että tuleeko tästä leiristä mitään. Sää oli ollut surkea, olin ollut kipeänä ja viime kesän leiri asetti riman todella korkealle.

Jäänmurtamista ei tarvittu. Kaikki tulivat juttuun toistensa kanssa heti, eikä sen suurempaa kannustamista tai keskusteluiden aloittamista tarvittu. Sää helli, vauhti löytyi alusta alkaen, voiko näin jatkua läpi leirin vai keuliiko mopo kesken viikon ympäri ja pahasti? 

Laulua. Päivästä toiseen. Koskaan nähnyt tuollaista porukkaa tai no kuullut. Saunassa, vessassa, bussissa, ihan kaikkialla. Ja kun ei lauluina ollut ne helpoimat riparilla laulettavat, vaan jotain minullekkin entuudesta tuntemattomia veisuja. Ja nekin kaanonissa.

Aurinkokin paistoi päivästä toiseen. Talviturkin heitin vasta leirin toisena päivänä. 

Mutta mikäpä siinä, jos tuollainen keli on.

Istuin laiturilla yhtenä iltana pohtimassa niitä näitä.

Loppuleiristä ei meidän isosten oikeastaan tarvinnut tehdä mitään ja olimme enemmänkin tiellä. Iltaohjelmissa leiriläiset halusivat puuhata jotain muuta kuin seurata meitä. Lauloivat kun siltä tuntui, kysymättä sen kummempia.  Viimeisen illan iltaohjelma meni kuitenkin mielestäni tosi hyvin ja tuli sieltä onneksi ne kyyneleetkin. Hetken jo mietin, että onko totta ettei ketään harmita kotiinlähtö kyynelten vertaa. 

Mutta asia mikä rippileirillä yritetään mahdollistaa nuorille onkin juuri tunteiden näyttäminen ja tunteista puhuminen. Niin kuuntelijan roolissa kuin kertojankin. Isoskoulutuksessa ei opita vain Jumalasta ja kristinuskosta, vaan ihmissuhteista ja toisiin suhtautumisesta. 

Leiri loppui lauantaina ja palasimme rattoisissa tunnelmissa kotiin. Kotiovesta sisään pääsyäni minut valtasi kuitenkin tyhjyys. Viikon viettänyt rauhoittumatta aloilleen kertaakaan ja nyt palasin tyhjään kotiin, josta ei kuulunut ääntäkään. Makasin hiljaa tuijottaen kattoa lauantai iltapäivän.

Sunnuntaina oli heti vuorossa konfirmaatio. Aurinko paistoi, väsymys painoi, kaikilla. Hieman taisi myös jännittää, sen verran hiljaista porukkaa oli ennen messua. Kirkon jälkeen kiersimme isosten kanssa vielä halukkaiden juhlissa laulamassa, jos riparilainen niin halusi. Ihan uskomatonta, kuinka innokkaina nuorukaiset lauloivat sukulaisilleen useita veisuja. Keskusteluissakin oli havaittavissa kaipuuta eiliseen.

Nyt on ohi jälleen yksi rippileiri. Yksi muisto ja kokemus. Taisi olla myös viimeinen sellainen, ainakin isosena.

Sen verran jo ikäeroa. Isoskoulutus oli kuitenkin ehkä paras valinta mitä olen tehnyt elämässäni tähän mennessä. Hiljainen, ujo ja koulussakin kiusaamisen kohteena ollut poika, joka totesi eräänä päivänä, että menee isoseksi. Koulutuksen aikana siitä pojasta tuli äsken mainitun vastakohta, omasta mielestäni puhelias ja iloinen.

Minulle esitetään usein kysymys minkä takia olen mukana isosena, kysyjän kielellään jeesustelijana. Koko viime viikko on täydellinen vastaus siihen. Itse leirin lisäksi kukin voi pysähtyä miettimään asioita, muistella muistoja ja luoda yhdessä uusia. Sen kaiken hässäkän keskellä kukin meistä kasvoi jälleen askeleen ihmisenä, kukin omaan suuntaansa omalla tavallaan. Joku oppi jotain Jumalasta, joku itsestään. Yritin kertoa jo leirin aikana nuorukaisille, että pysähtykää, katsokaa ympärillenne ja nauttikaa, sillä tämä viikko elää vain tämän yhden kerran. 

Kiitos Elämännokka 3!